Kiina on nyt lähettänyt noin kuusitoista suurta konetta Iraniin 48 tunnin aikana. Tätä tulisi lukea strategisena signaalina, ei sattumana, ja jokainen sotilassuunnittelun taustalla oleva tunnistaa tämän klassisena vallan projisointi- ja varmuusdoktriinina. Näin valtiot osoittavat sitoutumista yhteisen toimintalinjan mukaisesti ilman laukausta: näkyvät logistiikat, läsnäolo ja epäsuora tuki, jotka monimutkaistavat vastustajan päätöskierrosta. Tämän vuoksi USS Abraham Lincolnin lentotukialusiskuryhmä on matkalla Lähi-itään juuri nyt. Doktriinisesta näkökulmasta tällainen toimenpide nostaa tarkoituksella eskalaatioportaita, pakottaen Yhdysvaltojen suunnittelijat ottamaan huomioon paitsi Iranin vastaukset, myös toisen ja kolmannen asteen vaikutukset, jotka liittyvät lähes vertaiskilpailijaan. Tämä todellisuus selittää todennäköisesti, miksi presidentti Trump on välttänyt iskemästä iranilaisia kohteita, sillä mikä tahansa kineettinen toiminta uhkaa nyt romahtaa alueellisesta tilanteesta monen teatterin yhteenottoon. Yksinkertaisesti sanottuna Iran lakkaa olemasta itsenäinen kohde ja tulee osaksi laajempaa järjestelmää, joka on sidottu Kiinan intresseihin, eikä mikään vakava komentaja jätä huomiotta joukkojen asemaa, liittouman signaaleja ja pelotedynamiikkaa arvioidessaan OPLANia. Kiina ymmärtää tämän selvästi, ja juuri siksi nämä toimet ovat tärkeitä: ne rajoittavat amerikkalaisten toimintavapautta tarkoituksella, ilman että heidän tarvitsee koskaan puuttua suoraan asiaan. Näin Iranin ongelma muuttuu entistä monimutkaisemmaksi.