Monologini Britannian politiikan uusista kasvoista tämän päivän Times at One -lehdessä Andrew Neilin kanssa @TimesRadio. Lisää huomenna klo 13. Olemme nähneet Britannian politiikan uudet kasvot – eikä se ole kaunis näky.  Vuoden 2025 työväenpuolueen konferenssi on historiallinen siinä mielessä, että se merkitsi viikkoa, jolloin Britannian merkittävimmäksi poliittiseksi keskusteluksi tuli työväenpuolue vastaan uudistus eikä työväenpuolue vastaan konservatiivit, jotka kamppailevat ensi viikon konferenssissaan näyttääkseen muulta kuin viehättävältä sivunäytökseltä.  Uudessa politiikassa ei kuitenkaan ole mitään kohottavaa. Työväenpuolue on kauhuissaan Reformin aiheuttamasta uhasta, sillä mielipidemittausten mukaan kaksi kolmasosaa parlamentaarisesta työväenpuolueesta ja yli puolet nykyisestä hallituksesta voidaan pyyhkiä pois seuraavissa vaaleissa.  Työväenpuolueen riveissä vallitsevaa paniikkia kuvaa se, että se heittää mitä tahansa mutaa reformin päälle. Keir Starmer kertoi eilen työväenpuolueen konferenssissa, että reformi repisi maan palasiksi. Sen johtaja Nigel Farage, käärmeöljykauppias, joka ei pitänyt tai uskonut Britanniaan.  Hän edusti epäkohtien politiikkaa. Työväenpuolue ei tietenkään ole koskaan sortunut siihen.  Uudistus merkitsi myrkyllistä jakautumista ja jakautumista, vaikka onkin mielenkiintoista huomata, että työväenpuolue ei ole pientä jakautumista ja jakautumista pidemmälle, ja luokkasotaretoriikka on nyt jälleen muodissa Starmerin työväenpuolueessa. Hän oli jo julistanut Reformin maahanmuuttopolitiikan rasistiseksi.  Nigel Farage vastasi luonnollisesti samalla tavalla. Hän syytti Starmeria kourupolitiikasta, väkivallan lietsomisesta reformin kannattajia vastaan ja sopimattomuudesta pääministeriksi.  Se ei ole varsinaisesti kohottavaa. Emme puhu mistään, mikä muistuttaisi Lincolnin ja Douglasin väittelyjä ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Tai jopa Nixon-Kennedy vuonna 1960.  Tietenkin Starmer on muotoillut poliittisen keskustelumme uudelleen tällä tavalla yhtä paljon pelastaakseen oman nahkansa kuin Britannian. Sekä hänen henkilökohtaiset että hänen puolueensa gallup-luvut ovat surkeita. Hän toivoo voivansa virkistää poliittista asemaansa kokoamalla vasemmiston voimat yhtenäiseen kantaan uudistuksia vastaan.  Se ei ole riskitön, sillä se osoittaa selvästi uudistuksen tulevaksi voimaksi, joka on otettava huomioon, ei väliaikainen väline epäjohdonmukaisille toisinajattelijoille, vaan odottava hallitus Toistaiseksi se palvelee Starmerin tarkoitusta. Hän lähtee Liverpoolista paremmassa kunnossa kuin saapui. Andy Burnhamin on osoitettu olevan amatööritunnin kapinallinen. Hänen johtajuutensa on jälleen turvassa, toistaiseksi.  Mutta ei ikuisesti. Jos me todellakin olemme, kuten Starmer väittää, taistelussa maamme sielusta, onko hän, jokseenkin sieluton teknokraatti ja epäsuosituin pääministeri sitten levytysten alun, todella mies johtamaan sitä? Monet vasemmistolaiset eivät pelkää.  Kun puoluekokousten huimaava fanius hiipuu, Starmer on palaamassa karkuun todellisuuteen. Rachel Reevesin pysähtynyt veronkorotusbudjetti ensi kuussa, joka voi olla jopa epäsuositumpi kuin hänen ensimmäinen budjettinsa. Ja ensi toukokuussa pidettävät vaalit Englannissa, Skotlannissa ja Walesissa, jotka ratkaisevat, toimiiko uudistusreformistrategia – ja selviääkö Starmer pääministerinä.  Monet ministerit ja työväenpuolueen kansanedustajat ovat jo tehneet päätöksensä. Kun he lähtivät Liverpoolista, vallitseva tunnelma, toistaiseksi yksityinen, ei ollut se, pitäisikö Starmerin lähteä, vaan milloin – ja kenen pitäisi korvata hänet.

The Times at One Andrew Neilin kanssa tänään @TimesRadio klo 13.